Tapaninpäivän saarna

Matt. 10: 16 Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset.

17 "Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. 18 Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. 19 Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. 20 Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.

21 "Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. 22 Kaikki tulevat vihaamaan teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.”

Joulu on hyvän tahdon ja rakkauden aikaa. Rakkautta on monenlaista.

Ensiksikin haluamme olla rakastettuja niin kuin pikkulapsi. Onnellisessa tapauksessa hän saa vain vastaanottaa ehdotonta rakkautta vanhemmiltaan. Jeesus-lasta rakastivat Jumala, vanhemmat, paimenet, tietäjät, kaikki jotka hänestä kuulivat – paitsi Herodes jonka vainoa pyhän perheen kerrotaan paenneen Egyptiin. Me saamme nähdä itsemme Jumalan rakkaina lapsina. Meidät on luotu hänen ilokseen, hän rakastaa ja armahtaa meitä. Me saamme rakastaa itsessämme olevaa tarvitsevaa lasta, pitää huolta itsestämme ja tarpeistamme.

Toiseksi haluamme itsekin rakastaa ja antaa. Kun lapsi kasvaa, hän onnellisessa tapauksessa huomaa, ettei maailma olekaan vain häntä varten. Täällä on myös muita ihmisiä, joilla on omat tarpeensa. Lapsi oppii ottamaan heidät huomioon ja opettelemaan antamista, omastaan luopumista toisen hyväksi ja iloitsemaan siitä. Usein hän oppii pettymyksistä ja vastoinkäymisistä.

Aikuinen Jeesus jakoi omastaan. Hän näki muiden tarpeet ja vastasi niihin. Meitäkin kutsutaan rakastamaan ihmisiä, jotka kohdallemme sattuvat, vaikka he ja heidän tekonsa eivät mielemme mukaisia aina olisikaan. Meitä kutsutaan jakamaan sitä mitä olemme Jumalalta saaneet, lahjat ovat moninaiset. Joku osaa ilahduttaa toisia soitollaan ja laulullaan, joku avuliaisuudellaan, joku rahoillaan, joku kuuntelemalla, joku puhumalla, joku laittamalla hyvää ruokaa tai korjaamalla rikkimenneen tavaran. Joku osaa antaa ja pyytää anteeksi. Joku osaa asettaa toiselle rajat.

 

Joulu on perheriitojen aikaa. Odotamme niin paljon rakastetuksi tulemista että petymme helposti. Nähdessämme vaivaa ja antaessamme toisillemme tulemme helposti laskeneeksi, meneekö kaikki tasapuolisesti. Saanko yhtä paljon kuin annan?

 

On myös kolmannenlaista rakkautta.

Jouluvirret kuvaavat, kuinka Jumala kieltäytyi itselleen kuuluvasta kunniasta ja rikkaudesta ja suostui köyhäksi ja alastomaksi. Tapaninpäivä haastaa meitä samaan, luopumaan ihmisten arvonannosta ja suosiosta ja suostumaan naurun aiheeksi ja yksinäiseksi.

Vanhetessaan ihminen joutuu luopumaan yhä enemmästä. Lapset muuttavat pois, voimat vähenevät, muisti huononee, työ loppuu, ystävät kuolevat, oma elämä hiipuu pois. Jeesus syntyi tänne kuollakseen. Hän joutui luopumaan kansansuosiosta, ystävistä, tehtävästään julistaa ja parantaa, hän joutui suostumaan kuolemaan. Meitäkin kutsutaan luopumaan elämän rakentamisesta toisten ihmisten ja itsemme varaan. Olemme kyllä tärkeitä jokainen sekä itsellemme että toisillemme, mutta emme ole elämän tarkoitus. Meissä asuu ja vaikuttaa Jumalan henki, jos annamme sen vaikuttaa.

Jeremia suostui Jumalan taivuteltavaksi, puhumaan siitä väkivallasta ja sorrosta, mitä ympärillään näki – ja ihmisten pilkattavaksi. Stefanos oli luopunut omastaan ja oli ”Hengen ja viisauden täyttämä”. Hänet oli valittu yhdeksi Jerusalemin seurakunnan diakoneista huolehtiman siitä, että sekä kreikkaa että hepreaa puhuvat lesket ja muut avuntarpeessa olevat saivat tasapuolisesti avustuksia. Stefanos joutui väittelyyn juutalaisten kanssa ja suuren neuvoston eteen kuulusteltavaksi. Siellä hän kävi läpi Israelin kansan historiaa ja osoitti, kuinka hitaita juutalaiset aina olivat olleet kuulemaan Jumalan viestejä. Kuulijat närkästyivät. He eivät olleet valmiita kuulemaan historiaansa uudesta näkökulmasta katsottuna. He halusivat pitäytyä vanhaan ja tuttuun tulkintaan. He suuttuivat ja tappoivat hänet.

Jeremian uupuessa ja ystävienkin vaaniessa häntä hän puhkeaa iloitsemaan siitä, että Jumala on hänen kanssaan. Suuren neuvoston jäsenten alkaessa raivostua Stefanos näkee Kristuksen ja kivien osuessa häneen hän jättää itsensä Herran haltuun. Pudottuaan polvilleen hän pyytää armoa kivittäjilleen.

Meitä kutsutaan samaan. Puhumaan siitä mitä näemme. Suostumaan siihen, että ei ole muita samanmielisiä, joilta saisi tukea ja turvaa. Luottamaan siihen, että kaiken sortuessa Jumala luo uutta.