Kaksi leikki-ikäistä tyttöä kävi virpomassa. Ulkoportaat olivat märät ja minä sukkasillani eivätkä he meinanneet tulla tarpeeksi lähelle antaakseen oksansa tai hakeakseen suklaansa.

Sain vihdoin kiinni tunteesta, jota useimmiten tunnen leikki-ikäisten seurassa. Se on vihamielisyys.

Minuun on varmaankin lapsena kohdistettu hetkellistä vihamielisyyttä, tietenkin minun on täytynyt aina välillä ärsyttää vanhempiani, ja omat lapseni ovat ärsyttäneet minua, ja olen tuntenut heitä kohtaan vihamielisyyttä.

Stabat mater –konsertissa laulettiin latinaksi: "Hyvä äiti, rakkauden lähde, anna minun tuntea tuskaa surrakseni kanssasi."

Tämä elämä on välillä näyttäytynyt pelottavana. Olen tuntenut suurta avuttomuutta sen edessä. Leikki-ikäisenä ajattelin, etten koskaan haluaisi olla nuori, kun lättähatut näyttivät niin pelottavilta Vaasan puistossa. Äitinä olen tuntenut itseni hyvin epävarmaksi. Miten lapseni selviävät kaikesta, mitä elämä tuo mukanaan, kun se on minulle ollut niin vaikeaa?

 

Tuo pelko ja epäluottamus itseeni ja elämään on saanut minut vihamieliseksi niitä kohtaan, jotka vielä ovat uusia tässä maailmassa.

Ehkä suru on tie eteenpäin. Suru siitä, etten lapsena saanut sen parempia eväitä, koska vanhempanikaan eivät olleet saaneet sellaisia itselleen. Mutta lapsiani en enää sure. Toki voisin, moni asia voisi olla paremmin heidän elämässään. Mutta niin paljon on hyvinkin, että se saa minut iloiseksi ja ylpeäksikin.