Joh. 14: 15-21

Jeesus sanoi:
    "Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni. Minä käännyn Isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä.
    En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne. Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään. Sinä päivänä te ymmärrätte, että minä olen Isässäni ja että te olette minussa ja minä teissä. Joka on ottanut vastaan minun käskyni ja noudattaa niitä, se rakastaa minua. Ja minun Isäni rakastaa sitä, joka rakastaa minua, ja häntä minäkin rakastan ja ilmaisen hänelle itseni."

Edellissunnuntain tekstissä (Joh. 7: 37-39) arveltiin, etteivät Jeesuksen ystävien sisimmistä vielä kummunneet elävän veden virrat silloin, kun Jeesus oli yhä heidän luonaan ja piti hiestä huolta.

Jäähyväispuheessaan (Joh. 13: 31 - 17: 26) Jeesus lohduttaa ystäviään ja kuvailee, kuinka hyvä on, että hän lähtee pois heidän luotaan. Jos hän ei lähtisi, he eivät saisi puolustajaa, Pyhää Henkeä sydämiinsä. Jeesus ei voisi tulla ylösnousseena heidän luokseen, he eivät voisi olla Jeesuksessa eikä Jeesus heissä.

Me elämme tuota Jeesuksen kuvaamaa hyvää aikaa, hänen taivaaseen astumisensa jälkeistä aikaa, kirkon ja Pyhän Hengen aikaa. Ylösnoussut Kristus on läsnä kirkossaan, kristityissään ja koko maailmassa. Kaikki eivät vain näe häntä. Hänen omansakaan eivät näe häntä joka hetki.

On hyvä, että joudumme joskus tilanteisiin, joissa emme voi turvata keneenkään tuttuun tai joissa edes Raamatun kirjoitettu sana ei lohduta. Totuuden Henki johtaa meidät silloin näkemään totuuden itsestämme ja toisistamme. Se ei ole aina miellyttävää nähtävää.

Mutta kristinuskon kummallisuus on siinä, että hyvä tulee pahan kautta. Juuri sillä hetkellä, kun kaikki kuvitelmat itsestä näyttävät sortuvan ja toiveet paremmasta raukeavan, Jumala osoittaa rakkautensa. Kun asiat näyttävät menevän huonosti ja epätoivo uhkaavan, Jumala on lähellä. Ahdistuksella onkin pohja, josta uusi elämä kumpuaa. Kun myönnän kelpaamattomuuteni, mitättömyyteni, syntisyyteni, rikkinäisyyteni, raadollisuuteni, keskeneräisyyteni tai erehdykseni, ja lakkaan huolehtimasta siitä, minussa syntyy ilo ja rakkaus kaikkea elävää kohtaan.

Kristus elää ja rakastaa minussa. Kun lakkaan yrittämästä itse ja lepään mitättömyydessäni, hän rakastaa kauttani. Kun pysähdyn ja kuuntelen, kuulen mitä hän minusta tahtoo ja mitä minun tulee tehdä seuraavaksi.

Julkaistu Sana-lehdessä 8.5.2008