Mooses sanoi Herralle: "Mutta, Herra, minä en ole koskaan ollut hyvä puhuja enkä ole nytkään, vaikka sinä olet puhunut minulle. Minulla on hidas puhe ja kankea kieli." Herra sanoi hänelle: "Kuka on antanut ihmiselle suun? Kuka tekee ihmisestä mykän tai kuuron, näkevän tai sokean? Enkö juuri minä, Herra? Mene nyt, minä olen sinun kanssasi, kun puhut, ja neuvon sinulle, mitä sinun tulee sanoa." 2 Moos. 4: 10-12

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Mooseksen tavoin me laskelmoimme omia kykyjämme ja kiinnitämme huomiomme ominaisuuksiimme. Kun minulla kerran on kankea kieli tai jokin muu vika, ei minusta ole vastaamaan mihinkään uuteen haasteeseen.

Mutta iankaikkiseen elämään ei oikeasti ole soveltuvuuskoetta. Riittää, että otamme vastaan sen, mitä elämä eteemme tuo. Näemme sen mitä näemme ja kuulemme sen mitä kuulemme. Emme jää suremaan sitä, mitä emme kykene ymmärtämään, vaan vastaamme siihen, minkä ymmärrämme.

Usko on heittäytymistä johdatettavaksi. Erään ortodoksipapin mukaan sydämen äänen tunnistaa usein siitä, että se on se ensimmäinen ajatus. Toisessa on jo järki mukana.