Kirjoitan tässä kuussa viikottain Kaarina-lehteen ja seurakunnan kotisivulle hartauden. Pistän ne tännekin siinä toivossa, että heräisi keskustelua - tai ainakin ajatuksia.

--

Sanatarkasti Paavali kirjoitti suunnilleen: älkää tavoitelko korkeita, vaan antautukaa yhdessä alhaisiin. Niin tai näin, meitä kehotetaan johonkin päinvastaiseen kuin yleensä tässä maailmassa.

Tärkeätä ei olekaan tavoitella sitä, että muut arvostaisivat korkealle, vaan kohdata asiat rehellisesti lattiatasolla, arjessa. Oleellista ei olekaan rakentaa korkeita ihanteita ja suloisia haaveita vaan nähdä, kuinka alhaalla kulkee tänään.

Jumalan valtakunta on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä, Paavali kirjoittaa toisaalla. Iloon ja rauhaan ei pääse suoraan niihin kurkottamalla. Tie vie kivun ja levottomuuden kautta. Kannattaa kuunnella, mitä niillä on sanottavana meille. Mikä on elämässämme niin huonosti, että sattuu. Ilman diagnoosia on vaikea parantua.

Kun tuntee omat kipunsa, saattaa ymmärtää hiukan myös toisen tuskailuja. Kun tietää itsensä syntiseksi, on vaikea tuomita toistenkaan syntejä.

--

Klo 11.45 lisäyksenä viimeviikkoinen:

Poika jäi vanhempien huomaamatta Jerusalemiin.  Luuk. 2:43

Ensi sunnuntaina 12-vuotias Jeesus pääsee vanhempiensa ja muun kylän väen mukana Jerusalemiin pääsiäisjuhlille. Paluupäivänä hän päättääkin jäädä Jerusalemiin, ja kun huolestuneet vanhemmat löytävät hänet kolmantena päivänä, hän vain kysyy: ”Mitä te minua etsitte? Ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?”

Kertomus hätkähdyttää. Mallilapsi ja esikuva on tottelematon vanhemmilleen, pitää oman päänsä! Ehkä hän kutsuu meitäkin kuuntelemaan enemmän Jumalan kutsua ja omaa tehtäväämme tässä maailmassa kuin läheistemme odotuksia. Ehkä yksilöllisyys ei ole pelkästään paha asia. Ehkä voimme viime kädessä kohdata Jumalan ja itsemme vain yksinäisyydessä.

Mutta sitten Jeesus lähti kotimatkalle heidän kanssaan, tuli Nasaretiin ja oli heille kuuliainen. Ehkä hän ei kuitenkaan houkuttele meitä jäämään yksinäisyyteen, vaan palaamaan sieltä omiemme pariin. Ehkä osaamme silloin ottaa toiset huomion ei enää velvollisuudesta, vaan omasta halusta.