Olen vähän pohdiskellut ihmisen perusongelmaa. Mitä jos se onkin syyllisyyden sijasta häpeä?

Parhaimmat palat häpeästä löytyivät Ben Malisen kotisivuilta:

Ihminen tuntee syyllisyyttä siitä, mitä hän on tehnyt tai sanonut tai mitä hän jättänyt tekemättä tai sanomatta. Häpeää hän tuntee siitä, mitä hän on tai mitä hän ei ole. Moni tuntee syyllisyyttä esimerkiksi valehdeltuaan läheiselleen. Syyllisyydessä ihminen tunnistaa virheen, häpeässä hän puolestaan kokee, että hän itse on virhe. Syyllisyyttä kokiessa syntyy yleensä halu tunnustaa, sovittaa, hyvittää, korjata, korvata tai pyytää anteeksi. Häpeässä ihminen haluaa peittää, salata ja piilottaa todellisen luonteensa ja minuutensa. Häpeää ja syyllisyyttä koetaan usein samanaikaisesti ja siksi ne sekoitetaan helposti toisiinsa. Syyllisyys on tutumpi ja hyväksytympi tunne ja sen vuoksi siitä puhutaan helposti silloinkin, kun varsinainen tunne on häpeä.

Häpeä on tunteista vaikein ja siksi siitä puhutaan harvemmin sen oikealla nimellä. Siitä käytetään sellaisia ilmaisuja kuin riittämättömyys, kelpaamattomuus, huonommuus, mitättömyys tai epätäydellisyys. Häpeää pyritään peittämään, salaamaan ja torjumaan monin keinoin. Salaamisella pyritään estämään oman epätäydellisyyden ja riittämättömyyden paljastuminen. Näin joudutaan peittämään todellinen ja aito minä ja seurauksena on elämä epäaidolla minuudella. Häpeä saa ihmisen kääntymään sisäänpäin, pohtimaan itseään, omaa käyttäytymistään ja sitä, millaisena toiset mahdollisesti näkevät hänet. Häpeän voimakkuus määräytyy ihanneminän ja todellisen minän välisen eron mukaan. Mitä kauempana todellinen minä on ihanneminästä, sitä voimakkaampia riittämättömyyden- ja häpeäntunteita ihminen joutuu kokemaan.

Onkohan kristillisessä ajattelussakin häpeää ruokkiva ero ihannekuvan ja todellisuuden välillä? Hellimme mielikuvaa lähimmäisiä rakastavasta kristitystä ja suljemme silmämme raadolliselta todellisuudelta.