Nuorena löysin seurakuntanuorista Jumalan, joka on rakkaus. Hän vain antoi ihmiselle epämiellyttävän paljon vastuuta ratkaisuistaan, joten hakeuduin sittenkin ihmisten joukkoon, joilla oli valmiita ratkaisuja. Helpotti, kun kaikkea ei tarvinnut miettiä itse. Paketissa tuli mukana naispappeuden vastustaminen. Opiskelin silti teologiaa, kun se kiinnosti eniten.

Kolmevitosena aloin nähdä tärkeysjärjestykset väärinä. Minusta alkoi näyttää, että pidimme Raamattua jumalanamme. Sille oltiin kuuliaisia, rakkaudelle ei. Aloin etsiä tilaa ajatella itse omat ajatukseni. Aloin olla valmis kantamaan itse vastuuni ja sanomaan myös ei. Viidessä vuodessa jätin vähän kerrallaan vapaaehtoistyöni, palkkatyöni, luottamustoimeni, ystäväni ja aviomieheni. Minulle ei ollut enää ongelma hankkiutua koulutustani vastaavaan työhön.

Kun nyt kirkossa halutaan vihdoin sanoa "ei" naispappeuden vastustajille (http://www.evl.fi/piispainkokous/MIETINTO-2-06.pdf), jotka elävät omantuntonsa mukaan, myötätuntoni oli ensin heidän puolellaan. Minusta näytti siltä kuin yhteiskunnassa vallalla oleva kovuus olisi saanut nyt sijaa kirkossakin. Ei kai pakottamalla voisi saada hyvää aikaan? Allekirjoitin vetoomuksen "Ei pakolla ja rangaisten vaan rakentaen", jossa naispappeuden vastustajat toivovat edelleenkin mahdollisuutta toimia kirkossa.

Kirjailijan häiriöklinikalla osallistuin adressista käytyyn keskusteluun. Kerroin, millä naispappeuden vastustajat kielteisen kantansa perustelevat. Heille tämä on elämän ja kuoleman kysymys. "Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä" sanotaan pian Naisten tulee olla vaiti seurakunnankokouksissa –toteamuksen jälkeen. He pelkäävät kadotusta ja haluavat varjella meitä muitakin siltä.

Nyt kadun allekirjoittamistani. Jos kirkolla ja vastustajilla on vastakkaiset käsitykset elämästä ja kuolemasta, kuinka he voisivat elää yhdessä?