Kummallista. Ensin sanotaan, ettei tarvitse huolehtia eikä murehtia mistään, koska taivaallinen Isä pitää kaikista ja kaikesta huolen. Sitten sanotaan, että kantakaa toistenne kuormia eli pitäkää toisistanne huolta. Heti sen perään todetaan, että jokaisen on kannettava oma kuormansa ja pidettävä huoli itsestään. Kuka nyt sitten huolehtii ja kenestä?

Onni täällä vaihtelee, taivaan Isä suojelee. Välillä olemme onnellisia ja iloisia ja välillä harmissamme ja vihaisia, kun asiat eivät mene niin kuin tahtoisimme. Vihaisena oleminen voi olla hyvinkin hankalaa. Harmittaa, mutta tietää ettei saa huutaa eikä lyödä eikä kiroilla. Niin sitä sitten laskee viiteen tai lähtee ulos tai yrittää nähdä asian valoisan puolen tai miettii harminsa syitä jonkun kanssa tai vaan jatkaa kuin ei olisikaan vihainen. Näin ohitamme tai torjumme vihaisuutemme, vaikka sillä olisi meille tärkeää asiaa.

Vihaisuus on tunne, joka tulee meihin silloin, kun meitä kohdellaan huonosti. Se on meissä jonkun aikaa ja me voimme katsella sitä kuin jotakin otusta. Minkähän värinen se onkaan? Millaiset silmät, nenä, suu ja korvat sillä on? Millaista ääntä se pitää? Miten se liikkuu? Miltä se tuntuu, kun sitä koskettaa? Minkä kokoinen se on? Miltä se näyttää? Mitä se tahtoo kertoa meille? Mikä on huonosti? Mikä voisi olla toisin?

Voimme ottaa tuon olion ystävällisesti vastaan ja tutustua siihen. Kun se on saanut aikansa olla ja tulla tutuksi, se on valmis lähtemään pois, jos vain haluamme antaa sen mennä. Eikä meidän ole tarvinnut huutaa ja rähjätä muille. Voi olla, että olemme huomanneet, mitä pitäisi tehdä toisin.

Kukaan muu kuin minä itse ei voi tietää, mitä asiaa vihalla on minulle. Mutta kun on taivaan Isä, joka on koko ajan lähellä, uskaltaa katsella, millainen otus se minun vihani oikein onkaan. Ja kun joku toinen on vihainen, voi ajatella, että jaahas, nyt vihalla on jotakin asiaa hänelle. Voin antaa hänen rauhassa tutustua vihaansa ja ehkä ihmetellä yhdessä hänen kanssaan, millainen otus se onkaan.