Joh. 2:1 Viikon kolmantena päivänä vietettiin Galilean Kaanassa häitä. Jeesuksen äiti oli siellä, 2 ja myös Jeesus ja hänen opetuslapsensa kutsuttiin häihin. 3 Viini loppui kesken, ja äiti sanoi Jeesukselle: "Heillä ei ole viiniä." 4 Mutta Jeesus vastasi: "Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut." 5 Hänen äitinsä sanoi palvelijoille: "Mitä hän teille sanookin, tehkää se."

6 Siellä oli kuusi kivistä vesiastiaa juutalaisten tapojen mukaisia pesuja varten; ne olivat parin kolmen mitan* vetoisia. 7 Jeesus sanoi palvelijoille: "Täyttäkää astiat vedellä", ja he täyttivät ne reunoja myöten. 8 Sitten hän sanoi: "Ottakaa nyt siitä ja viekää pitojen valvojalle", ja he veivät. 9 Valvoja maistoi vettä: se oli muuttunut viiniksi. Toisin kuin palvelijat, jotka olivat veden astiasta ottaneet, hän ei tiennyt, mistä viini oli peräisin. Hän kutsui sulhasen luokseen 10 ja sanoi: "Kaikki tarjoavat ensiksi hyvän viinin ja sitten, kun vieraat alkavat juopua, huonompaa. Mutta sinä olet säästänyt hyvän viinin tähän asti."

11 Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja hän teki sen Galilean Kaanassa. Hän ilmaisi sillä kirkkautensa, ja hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.

 

Häät olivat iso juhla. Niitä juhlittiin koko viikko. Häät alkoivat morsiamen ja sulhasen kodeissa, joihin heidän ystävänsä ja sukulaisensa kerääntyivät laulamaan yhdessä. Sitten sulhanen siirtyi kulkueessa morsiamen kotiin keskiyöllä. Vihkimisen tapahduttua – päiväsaikaan - aterioitiin sulhasen tai hänen vanhempiensa luona.

Kaanan hääjuhlissa oli paikalla monenmoisia ihmisiä. Mukana oli sukulaisia ja ystäviä ja kylän väkeä. Joillekuille oli annettu vastuu juhlajärjestelyjen onnistumisesta. Järjestelyt eivät näyttäneetkään menneen aivan kohdalleen, vaan viini alkoi loppua. Vastuulliset huolestuivat. Onneksi paikalla oli Jeesuksen äiti, joka alkoi järjestellä asioita. Hän luotti vahvasti siihen, että hänen poikansa pystyisi tekemään jotakin asianlaidan korjaamiseksi.

Mutta poika oli hyvinkin vastahakoinen tekemään heti mitään, ja nimitteli äitiään naiseksi. Äiti luotti silti niin vahvasti poikaansa, että käski palvelijoita tekemään, mitä poika käskisi.

Ja poika muuttikin pian mielensä ja käski täyttää monen sadan litran vetoiset astiat vedellä. Palvelijat tekivät työtä käskettyä, silloinkin, kun poika käski viedä vettä astiasta pitojen valvojalle, arkhitriklinokselle, orjalle, joka piti huolen pitojen järjestelystä ja valvoi muitten palvelijoitten työtä. Hänellä olisi siis pitänyt minun järkeni mukaan olla vastuu viinistäkin. Mutta vastuut menivät ilmeisesti jotenkin toisin, sillä hänpä ihmetteleekin sulhaselle sitä, että hyvä viini oli säästetty juhlien loppupuolelle.

 

Täällä Kaarinan kirkossakin on paikalla monenmoista väkeä. On seurakunnan palvelijoita, jotka ovat tehneet monenlaisia valmisteluja tämän juhlan eteen monta viikkoa. On mietitty ja harjoiteltu musiikkia ja suunniteltu tarjoilua, kulkuejärjestyksiä ja messun kulkua, on koottu kevätkauden ohjelma esitteeseen, soitettu puhelimella virsien ja aamenten perään, on ymmärretty asioita väärin, ja meille on katettu kahvipöytä valmiiksi.

Täällä on kirkkoherra, joka kantaa vastuun tästä kaikesta, ja lääninrovasti, joka paimentaa rovastikuntaa, ja arkkipiispa, joka on vastuussa heistäkin ja koko Suomen kirkosta ja kaikesta mitä täällä tehdään. On luottamushenkilöitä, joihin on luotettu niin paljon, että heidät on valittu huolehtimaan seurakunnan asioista yhdessä työntekijöiden kanssa. On niitä, jotka olisivat olleet valmiita samaan palvelukseen, mutta joita ei siihen valittu. On seurakuntalaisia, joiden on tapana käydä pyhänä kirkossa, ja rippikoululaisia, jotka on komennettu tänne tutustumaan seurakunnan tärkeimpään tapahtumaan. On ystäviä ja sukulaisia, jotka ovat tulleet, kun kerrankin on kutsuttu. Olen minä joka olen katsottu paremman palkan ja suuremman arvostuksen arvoiseksi kuin jotkut muut. Sitten on niitä, jotka ovat stressanneet liikaa tullakseen paikalle tai joilla on ollut muuta heille tärkeämpää.

Tässäkin juhlassa päähenkilö on nyreä, vaitonainen Marian poika, joka murahtaa, ettei hänen aikansa ole vielä tullut, vaikka hän näkee, missä me emme ole onnistuneet tekemään odotusten mukaisesti. Toivottavasti meillä on Marian viisautta uskoa, että hän silti vielä toimii ja kärsivällisyyttä odottaa oikeaa hetkeä.

 

Kun juhlalla on monta järjestäjää, on monta mielipidettäkin, jotka joutuu ottamaan huomioon. Myös meissä itsessämme on monta ääntä, jotka käyvät loputonta keskustelua toistensa kanssa. Paavali puhuu vanhasta ja uudesta ihmisestä eli itsekkäästä luonnostamme ja sen vastapainona Jumalan vaikutuksesta meissä. Joku myöhäisempi ajattelija on havainnut sisällään lapsen, aikuisen ja vanhemman, joilla kaikilla on omat tarpeensa ja vaatimuksensa. Joku toinen puhuu siitä, kuinka meitä kiusaavat pelkomme ja unelmamme, niin ettemme osaa tyytyä siihen, minkä Jumala kunakin päivänä meille antaa. Piirtäjä kuvaa olkapäillemme pikkupirun ja enkelin, katekismus puhuu omastatunnosta ja synnin houkutuksista.

Kristus on annettu meidän puolestamme, jotta me voisimme saada syntimme anteeksi. Raamattu puhuu myös siitä, että hän asuu meissä. En enää elä minä, vaan Kristus minussa, kirjoittaa Paavali. Toisaalla puhutaan Pyhän Hengen vaikutuksesta meissä, tai siitä että meissä on Jumalan kuva. Oleellista on kai kysyä, miten me voimme kaikessa sisäisessä melussa ja hälinässä kuulla Jumalan äänen.

Kuinka me voimme löytää sen tehtävän, jota varten meidät kerran luotiin? Mistä me voimme tietää, milloin aika on oikea jollekin asialle? Milloin äidin on aika lakata huolehtimasta lapsestaan tai lapsen lakata kuuntelemasta äitiään?

Kuinka moni meistä osaa sanoa toiselle: anna minun olla, aikani ei ole vielä tullut? Ja kuinka moni osaa ottaa vastaan jos sen kuulee?

En tiedä vastauksia, mutta haluan lukea loppuun vertauksen Tuomaan evankeliumista. Jotkut pitävät Tuomaan evankeliumia harhaoppisena, toiset tutkijat eivät. Siinä on monta outoa kohtaa, ja monta jotka puhuttelevat. Tässä yksi puhuttelevista vertauksista, vaikka en osaakaan sitä selittää:

”Isän valtakunta on kuin nainen, joka kantoi täysinäistä jauhoruukkua päänsä päällä. Kun hän kulki tietä pitkin ja oli vielä matkan päässä kotoa, ruukun kädensija särkyi, ja jauhot valuivat hänen taakseen tielle. Nainen ei tiennyt siitä, sillä hän ei havainnut vahinkoa. Kun hän saapui kotiinsa ja laski ruukun maahan, hän huomasi sen tyhjäksi.”