Katsoin illalla dokumentin vanhuksista, jotka odottivat kuolemaa laitoksessa. Olen nähnyt sen joskus aiemminkin.

Minäkin olen pessyt käsiä, joiden sormet joutui taivuttamaan auki, työntänyt ruokaa hampaattomaan suuhun ja kääntänyt jäykistyneitä vartaloita tyynyjen varaan toiselle kyljelle. Minäkin olen nähnyt vanhuksen kuolevan, kun pidin välivuotta kirjoitusten jälkeen.

Pienestä asti olen pitänyt vanhoista ihmisistä ja ryppyisestä ihosta. Nyt seuraan, miten oma ihoni alkaa ohentua ja rypistyä ja vartaloni kömpelöityä entisestäänkin. Jonain päivänä minäkin kuolen.

Dokumentissa luettiin 1 Kor 13:sta jakeet, jotka vihkikaavassa hypätään yli: "Kun minä olin lapsi, niin minä puhuin kuin lapsi, minulla oli lapsen mieli, ja minä ajattelin kuin lapsi; kun tulin aikuiseksi, hylkäsin minä sen, mikä lapsen on. Sillä nyt me näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin, mutta silloin kasvoista kasvoihin; nyt minä tunnen vajavaisesti, mutta silloin minä olen tunteva täydellisesti, niinkuin minut itsenikin täydellisesti tunnetaan. Niin pysyvät nyt usko, toivo, rakkaus, nämä kolme; mutta suurin niistä on rakkaus."

Tuossa yhteydessä jakeet avautuivat aivan uudella tavalla. Ihan kuin "silloin" ei olisikaan taivaassa, vaan vanhuudessa.

Dokumentin vanhuksia ympäröi hoitajien ja omaisten rakkaus.