Rippikoulu tuli ja meni.

Jonille tuli niin kova väsymys ja päänsärky, että sen piti lähteä sieltä pois, ja isoset uhkasivat lähdöllä muutaman kerran päivässä.

Minä viihdyin.

Aloitin rippikoulun marraskuussa kertomalla, että omalla  riparillani kokeilin, puhuisiko minulle kukaan, jos minä en puhuisi kenellekään. Yksi kaima puhui.

Kun sosiaalisuuteni on tätä tasoa, varmaan tekisimme paljon vihkoon ja miettisimme asioita oman itsemme kannalta.

Jotenkin minulla on vähän sellainen olo, että tämä saattoi osaltaan vaikuttaa siihen, etteivät nuoret oikein motivoituneet toimimaan ryhmänä, vaan koettelivat koko ajan rajoja.

Nautin siitä, ettei meillä ollut ryhmäytysharjoitusten avulla luotua yhteyttä, koska sellainen maistuu minusta manipulaatiolta. Silti päätin, että ensi vuonna en vain puhu siitä, että meidän kantsis tehdä enempi ryhmäytysjuttuja, vaan myös huolehdin siitä, että niitä tehdään.

Leiri alkoi maanantaina. Tiistai-iltana kysyimme, kuinka moni halusi pois. Kaikki kolme ohjaajaa, kaikki kuusi isosta ja kaksi leiriläistä halusi. Tuntojamme purettuamme pääsimme sopimukseen, että jokainen tekee parhaansa, jotta leiriä ei tarvitsisi siirtää Kaarinaan, ei vain ohjaajat ja isoset.

Leirin ilmapiiri parani, ohjeiden noudattamisprosentti ei paljonkaan.

Meillä eivät riittäneet taidot tehdä asialle sen enempää.

Ja silti nuoret olivat ihania ja muutama heistä puhui minulle ja kaikki uskalsivat halata minua loppuhalausringissä (vaikka taisin haista hiukan hieltä).

Minulle soitti leirille yksi rippikoulukaverini, jonka olen tuntenut lapsesta asti ja nähnyt viimeksi häissäni 28 vuotta sitten ja kutsui huomenna kahville.

**

Lisäys:

Mitäkö opin? Ettei omaa tietään kannata kulkea sillä tavalla, että ei ota muita huomioon.

Entä näinkö rakkauteen oksastettujen hedelmiä? Hmm. Ainakin minun oli vaikeaa nähdä törkeääkään käytöstä törkeänä, kun tykkäsin kaikista niin paljon.

**

Yksi isonen oli raivostumaisillaan. Minä näin hänessä suunnatonta väsymystä ja epätoivoa. En osannut tulkita sitä raivoksi. Annoin hänen olla sen sijaan että olisin lähtenyt perään kysymään mikä on.

Taidan tulkita ihmisiä oman itseni kautta. En oikein osaa ottaa etäisyyttä ja arvioida jonkun tunnetilaa ja tehdä jotain sen muuttamiseksi.

Vasta viimeisenä aamuna yritin jututtaa yhtä sääntöjen kyseenalaistajaa. Aiemmin tunsin kai kyvyttömyyttä sellaiseen ja pelkäsin saavani pelkkiä en mä tiedä –vastauksia. Niin kuin sainkin. Silti puhuttelu taisi olla se mitä olisi kaivattu. Mitenhän leiri olisi mennyt, jos olisimme yhteisten puhuttelujen ja neuvottelujen sijasta pitäneet yksityisiä? Antaneet huomiota yksilöillekin muutenkin kuin kieltämällä ja valittamalla?

Toisaalta ajattelen, että välillä on hyväkin olla puuttumatta toisten asioihin. Joni antoi silloin tiistaina tahallaan tilanteen kehittyä sellaiseksi, että melkein kaikki isoset räjähtivät, kuunteli sitä vain huoneestaan. Minusta se oli hyvä. Minä olin paennut ulos, kun viisitoista teiniä valmisteli keittiössä kolmen ruokalajin iltapalaa Ystävyyden iltaan.

Asioita oppii parhaiten elämällä läpi vaikeita tilanteita. Silti toivoisin olevani vähän taitavampi näkemään, milloin kannattaa puuttua ja milloin ei.

Ihanaa olla keskenkasvuinen ja oppia uutta, ja silti näin vanha että on jo jotain ehtinyt oppiakin.

**

Vaadin ihan liikaa kun kuvittelin että nuoret olisivat valmiita miettimään asioita oman itsensä kannalta samaan tapaan kuin minä itse. Sehän on kovin kohtikäyvää. Etäännyttäminen toimisi varmaan paremmin. No, ensi kesänä aiomme Kirstin kanssa pitää kirjoittajarippikoulun.